Pisavuori

Savolaisten paheisiin ei kuulu vaatimattomuus. Siinä missä vaatimaton kainuulainen rahjustaa vaaroillaan ja lappalainen tikittää tuntureillaan, nousee savolainen jalka vepsautellen rehvakkaasti vuorille. Silloin kun sattuu aikomisiltaan joutamaan. Melko vähän vierailtuja ovat siis savolaiset vuoret paitsi Tahkovuori, jossa onkin etelän ihmisillä enemmän rypypaikkoja kuin riekoilla Lapin hangilla.

Vaikka Tahkovuori on tunnetumpi, niin se on kuitenkin nuori ja vähäinen nousukas Savon vuorien todellisen aatelisen, Pisavuoren rinnalla. Onhan Pisavuori huimalla kahdensadanseitsemänkymmenen metrin korkeudellaan selvästi muita näkyvämpi ja siksi se on saanutkin osansa yhtälailla Kalevassa kuin valtiollisessa historiassa.  

Pisavuori on osa vanhaa rajaa

1500-luvun loppupuolella ei Suomea ollut valtiona olemassakaan, vaan täällä käyskeltiin joko Ruotsin tai Venäjän nimissä. Naapurisovut joutuivat välillä koetukselle ja sotahan siitä taas sukeutui 1570, mikä Savossakin näkyi kiivaana sissitoimintana. Sota päättyi viimein Täyssinän rauhaan 1595. Rauhassa sovittiin aluejaosta ja sen mukaan sitten rajaa merkittiin maastoon. Rajamerkkejä sijoitettiin korkeille ja pysyville paikoille, joten Pisavuori valikoitui tästä syystä yhdeksi merkkipaikaksi.

Pisavuoren reitti näyttää selvältä kartalla

Tämän kertainen perhepatikka tehtiin siis kulttuurimaisemiin. Retkeä varten pakattiin porukat kahteen autoon ja pyräytettiin Lastukoskelle, josta Pisavuoren reitille pääsee kahdestakin eri paikasta. Alkumatka kulkee traktorin jälkiä talousmetsissä, joten erämaatunnelmat ovat melko maltilliset. Pisavuori ja sen ympärys on sentään rauhoitusaluetta, joten odotettavissa on enemmän luontoa.

Kun olemme kerran kulttuurimaisemassa, on jälkipolvellekin tarjottava sivistystä. Eli eteenpäin ei jatketa ennen kuin jokainen on lukenut alueen historiaa kuvaavan taulun ja läpäissyt asiasta pidetyn pikatentin. Tai jotain sellaista voi isäpappa mielessään hekumoida. Jatketaan matkaa hyttysiä läimien.

Männyn ympärysmitta on kaksi syltä

Perhepatikalla ollaan ja polut on viitoitettu ja periaatteessa mukana kuljettamani kartta ja kompassi ovat tarpeettomia. Niinköhän? Taitaa olla Pisa-testi savolaisittain tämän reitin polkujen merkintä. Ränsistyneitä viittoja kyllä on, mutta kun viitta osoittaa tasan kahden polun väliin, niin vastuu jää kulkijalle.

Kulkua helpottaa hidastaa pehmeimmissä paikoissa lahonneet pitkospuut

Suojelualueen metsä on eri maata

Saavutaan suojelualueelle, jossa sammalpeitteisessä metsässä ikikuuset turottavat. Koska kuusten alaoksat ovat kuivuneet, on metsä ihmeen valoisa kuusimetsäksi. Polku kiertää Ison Pisanlammen vasenta puolta, mutta ranta jää lähimmilläänkin parinkymmenen metrin päähän. Vesi on helteessä houkuttelevaa, mutta metsä on soisevan pehmeää, eikä matkaseura ole halukas vielä tauolle. Jatketaan siis kulkua luonnon kauneutta ihmetellen.

Ison Pisanlammen päässä silta ylittää joen tapaisen.

Saavumme vähitellen Ison Pisanlammen päähän. Loppumatka sinne kulkee taas vanhaa heinittynyttä traktoritietä pitkin. Lammen päässä on pieni joki, jonka yli on rakennettu kaiteellinen lankkusilta. Joen vesi on todella kirkas ja joessa asuvat ahvenet etsivät varjoa lumpeen lehtien alta.

Lammen pää on samalla reissun kääntöpiste, josta alkaa nousu Pisavuorelle. Jo parin sadan metrin päässä saavumme Pirunkellariksi ristitylle luolalle, joka on hakattu vuoreen satoja vuosia sitten vuorikristallia louhittaessa. Aikaisimmat maininnat luolasta ovat 1700-luvulta. Luolasta kerrotaan tarinaa, jossa Pirunkellarin piru hävisi aikanaan taistelun Pisavuoren herruudesta ja joutui siksi muuttamaan luolaan. Hänen kyynelistään kivettyivät luolan seinillä aikanaan olleet kvartsikiteet. Jotkut ottivat jutun niin tosissaan, että piru yritettiin tuhota luolaansa polttamalla 1860-luvulla.

Kuka lie luolan nykyinen asukki

kie

Piruntorjuntaa polttamalla, palojäljet näkyvät edelleen kvartsiittiseinissä. Luola on rauhoitettu, joten siitä ei saa louhia enää vuorikristallia, tosin sitä löytyy maasta irtokivinä yllin kyllin.

Mustikkapuita

”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: 

pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.” (Kalevala)

Polku vuorelle kulkee ikikuusikon keskellä. Kulkemisessa on juhlan tuntua, nyt ollaan maisemissa, josta Kalevalakin tietää kertoa.

Vastaan tulee reitin ainoat muut kulkijat, kolme vanhempaa miestä. Juttelemme niitä näitä. Herrat ovat kiertäneet saman reitin elämänsä aikana jo monet kerrat. Kyselin näköalatornin kuntoa ja heidän mukaansa sen palkit alkoivat olla jo liian lahoja, että sinne olisivat uskaltaneet kiivetä.

Surkuttelimme yhdessä sitä, miten näin historiallinen retkireitti on päästetty rapistumaan.

Savolaississi pitkän vihan ajoilta

Näköalatorni on lähellä vuoren korkeinta kohtaa ja sieltä näkyy kauas. Koska kalevalaiset kuuset ja männyt kurottautuvat osin vielä torniakin korkeammalle, on näköalassa joihinkin suuntiin rajoituksia. Mutta Tahkovuori näkyy kaukana, joskin viisikymmentä metriä matalampana ei pärjää tälle meidän vuorelle.

Tornin juuressa on tulipaikka, joskin tuliahan tänne ei saisi tehdä. Tulenteko helteellä metsäpalovaroituksen aikaan ei ollut mielessämmekään, vaan kaivamme repusta esille kahvit, mehut ja leivät, joita hiljokseen mutustelemme.

Uskaltaako vielä kiivetä? No kyllä, kunhan ei kaikki kerralla mennä.

Savoa parhaimmillaan, yhtään savolaista ei näy.

Rätvänä, värjärin kasvi.

Jonkun verran näköalatornista eteenpäin on sitten se historiallinen rajamerkki. Merkkejä on useita ja ne on hakattu kallioon. Vieressä on opaste, jonka mukaisia merkintöjä yritän etsiä kaikkien kaiverrusten joukosta. Tällä kertaa kirkkoveneen löytyminen olisi poikaa, onhan venäläisen osapuolen merkkaus sen oloinen. Tässä on selvin kuvaan tarttunut kaiverrus, josko en ole varma onko tämä osa alkuperäistä merkintää.

Kaikenlaisia kaiverruksia löytyy.

Rajamerkiltä polku lähtee laskemaan alas vuorelta. Laskua helpottaa joukko portaita ja välivaiheilla polun vieressä nököttävä yksityisen lahjoittama penkki. Loppumatkan pitäisi olla helppo, koska jossakin kohtaa palataan silmukan alkuun. Annamme kuitenkin hetkeksi reitin opastuksen viedä itseämme lavealle harhapolulle, kunnes palaamme taas oikealle kaidalle polulle.

Koska loppumatka on talousmetsää ja traktoriuraa, ei siinä ole enää isompaa ihmeteltävää ja kuljeme loppumatkan autoille suorastaan pikamarssia.