sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Linturetkellä

Heitän repun pykälään ja pomppaan pyöräni selkään suuntanani lintutorni, matkaa noin 15 km. Seuraavaksi olisi luvassa polkemista, polkemista ja polkemista. Vihdoinkin huomaan tornin viitan, jossa matkaa ilmoitetaan olevan vielä 1km. Tuo kyseinen hiekkatie oli kuitenkin paljon miellyttävämpi polkea kuin mustalla hiekalla päällystetty tasainen baana. Katselen metsiä tien ympärillä, huomaan peuran juoksevan ojan vierttä. Varmaan metsästäjän säikäyttämä mietin, toisaalta niitä kyllä nykyään paremmin lämpimästä kopista yritetään. Noh, kuitenkin näin peuran.
Hiekkatie päättyy. Lukitsen pyöräni. Otan kameran valmiuteen ja lähden tallustelemaan kohti tornia. Hetken aikaa pitkospuita käveltyäni saavun tornille. Kiipeän ylös ja minut yllättää näky.


Viimekerralla täällä ollessani oli täällä ollut vielä näkyvää vettä, nyt enää vain muutama lätäkkö. Paikka oli kasvanut varsinaiseksi ruokomereksi.


Nostan kiikarin silmilleni ja alan tiirailla lintuja. Okulaareihin ilmestyy muutama joutsen ja sorsa. Näen myös hömötiaisen. Kerrassaan hauska kaveri. Kökötti koko ajan siinä istuessani yhdessä läheisessä koivussa. Hetken päästä alkaa sataa rakeita ja hyvänkokosia sellaisia. Istuskelin tornissa puolitoista tuntia. Kyllästyttyäni istuskeluun lähden kömpimään jyrkkiä rappusia alas. Ollessani puolessavälissä ensimmäisiä rappusia kuulen joutsenien ääntä, kipuan takaisin ylös ja muutama juotsen lentää ohi ihan läheltä. Saan otettua niistä videon. Painun takaisin maan kamaralle ja keitän alhaalla kaakaot. Lähden kohti kotia.


 
Reissussa mukanani olleet varusteet:
-Kånken-reppu
-Kamera
-Kiikari
-Keitin
-Mahdollisuuksien pussi (possibles pouch)
-Puukko
-Victorinox
-Ja jotain muuta pikku sälää.
 
 
Kånkeninkuskaaja.

torstai 26. syyskuuta 2013

Pisavuori



Savolaisten paheisiin ei kuulu vaatimattomuus. Siinä missä vaatimaton kainuulainen rahjustaa vaaroillaan ja lappalainen tikittää tuntureillaan, nousee savolainen jalka vepsautellen rehvakkaasti vuorille. Silloin kun sattuu aikomisiltaan joutamaan. Melko vähän vierailtuja ovat siis savolaiset vuoret paitsi Tahkovuori, jossa onkin etelän ihmisillä enemmän rypypaikkoja kuin riekoilla Lapin hangilla.

Vaikka Tahkovuori on tunnetumpi, niin se on kuitenkin nuori ja vähäinen nousukas Savon vuorien todellisen aatelisen, Pisavuoren rinnalla. Onhan Pisavuori huimalla kahdensadanseitsemänkymmenen metrin korkeudellaan selvästi muita näkyvämpi ja siksi se on saanutkin osansa yhtälailla Kalevassa kuin valtiollisessa historiassa.  

Pisavuori on osa vanhaa rajaa
1500-luvun loppupuolella ei Suomea ollut valtiona olemassakaan, vaan täällä käyskeltiin joko Ruotsin tai Venäjän nimissä. Naapurisovut joutuivat välillä koetukselle ja sotahan siitä taas sukeutui 1570, mikä Savossakin näkyi kiivaana sissitoimintana. Sota päättyi viimein Täyssinän rauhaan 1595. Rauhassa sovittiin aluejaosta ja sen mukaan sitten rajaa merkittiin maastoon. Rajamerkkejä sijoitettiin korkeille ja pysyville paikoille, joten Pisavuori valikoitui tästä syystä yhdeksi merkkipaikaksi.

Pisavuoren reitti näyttää selvältä kartalla
Tämän kertainen perhepatikka tehtiin siis kulttuurimaisemiin. Retkeä varten pakattiin porukat kahteen autoon ja pyräytettiin Lastukoskelle, josta Pisavuoren reitille pääsee kahdestakin eri paikasta. Alkumatka kulkee traktorin jälkiä talousmetsissä, joten erämaatunnelmat ovat melko maltilliset. Pisavuori ja sen ympärys on sentään rauhoitusaluetta, joten odotettavissa on enemmän luontoa.

Kun olemme kerran kulttuurimaisemassa, on jälkipolvellekin tarjottava sivistystä. Eli eteenpäin ei jatketa ennen kuin jokainen on lukenut alueen historiaa kuvaavan taulun ja läpäissyt asiasta pidetyn pikatentin. Tai jotain sellaista voi isäpappa mielessään hekumoida. Jatketaan matkaa hyttysiä läimien.


Männyn ympärysmitta on kaksi syltä
Perhepatikalla ollaan ja polut on viitoitettu ja periaatteessa mukana kuljettamani kartta ja kompassi ovat tarpeettomia. Niinköhän? Taitaa olla Pisa-testi savolaisittain tämän reitin polkujen merkintä. Ränsistyneitä viittoja kyllä on, mutta kun viitta osoittaa tasan kahden polun väliin, niin vastuu jää kulkijalle.
Kulkua helpottaa hidastaa pehmeimmissä paikoissa lahonneet pitkospuut

Suojelualueen metsä on eri maata
Saavutaan suojelualueelle, jossa sammalpeitteisessä metsässä ikikuuset turottavat. Koska kuusten alaoksat ovat kuivuneet, on metsä ihmeen valoisa kuusimetsäksi. Polku kiertää Ison Pisanlammen vasenta puolta, mutta ranta jää lähimmilläänkin parinkymmenen metrin päähän. Vesi on helteessä houkuttelevaa, mutta metsä on soisevan pehmeää, eikä matkaseura ole halukas vielä tauolle. Jatketaan siis kulkua luonnon kauneutta ihmetellen.

Ison Pisanlammen päässä silta ylittää joen tapaisen.
Saavumme vähitellen Ison Pisanlammen päähän. Loppumatka sinne kulkee taas vanhaa heinittynyttä traktoritietä pitkin. Lammen päässä on pieni joki, jonka yli on rakennettu kaiteellinen lankkusilta. Joen vesi on todella kirkas ja joessa asuvat ahvenet etsivät varjoa lumpeen lehtien alta.


Lammen pää on samalla reissun kääntöpiste, josta alkaa nousu Pisavuorelle. Jo parin sadan metrin päässä saavumme Pirunkellariksi ristitylle luolalle, joka on hakattu vuoreen satoja vuosia sitten vuorikristallia louhittaessa. Aikaisimmat maininnat luolasta ovat 1700-luvulta. Luolasta kerrotaan tarinaa, jossa Pirunkellarin piru hävisi aikanaan taistelun Pisavuoren herruudesta ja joutui siksi muuttamaan luolaan. Hänen kyynelistään kivettyivät luolan seinillä aikanaan olleet kvartsikiteet. Jotkut ottivat jutun niin tosissaan, että piru yritettiin tuhota luolaansa polttamalla 1860-luvulla.

Kuka lie luolan nykyinen asukki

kie
Piruntorjuntaa polttamalla, palojäljet näkyvät edelleen kvartsiittiseinissä. Luola on rauhoitettu, joten siitä ei saa louhia enää vuorikristallia, tosin sitä löytyy maasta irtokivinä yllin kyllin.

Mustikkapuita


”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: 
pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.” (Kalevala)
Polku vuorelle kulkee ikikuusikon keskellä. Kulkemisessa on juhlan tuntua, nyt ollaan maisemissa, josta Kalevalakin tietää kertoa.

Vastaan tulee reitin ainoat muut kulkijat, kolme vanhempaa miestä. Juttelemme niitä näitä. Herrat ovat kiertäneet saman reitin elämänsä aikana jo monet kerrat. Kyselin näköalatornin kuntoa ja heidän mukaansa sen palkit alkoivat olla jo liian lahoja, että sinne olisivat uskaltaneet kiivetä.

Surkuttelimme yhdessä sitä, miten näin historiallinen retkireitti on päästetty rapistumaan.
Savolaississi pitkän vihan ajoilta
Näköalatorni on lähellä vuoren korkeinta kohtaa ja sieltä näkyy kauas. Koska kalevalaiset kuuset ja männyt kurottautuvat osin vielä torniakin korkeammalle, on näköalassa joihinkin suuntiin rajoituksia. Mutta Tahkovuori näkyy kaukana, joskin viisikymmentä metriä matalampana ei pärjää tälle meidän vuorelle.

Tornin juuressa on tulipaikka, joskin tuliahan tänne ei saisi tehdä. Tulenteko helteellä metsäpalovaroituksen aikaan ei ollut mielessämmekään, vaan kaivamme repusta esille kahvit, mehut ja leivät, joita hiljokseen mutustelemme.

Uskaltaako vielä kiivetä? No kyllä, kunhan ei kaikki kerralla mennä.

Savoa parhaimmillaan, yhtään savolaista ei näy.

Rätvänä, värjärin kasvi.
Jonkun verran näköalatornista eteenpäin on sitten se historiallinen rajamerkki. Merkkejä on useita ja ne on hakattu kallioon. Vieressä on opaste, jonka mukaisia merkintöjä yritän etsiä kaikkien kaiverrusten joukosta. Tällä kertaa kirkkoveneen löytyminen olisi poikaa, onhan venäläisen osapuolen merkkaus sen oloinen. Tässä on selvin kuvaan tarttunut kaiverrus, josko en ole varma onko tämä osa alkuperäistä merkintää.

Kaikenlaisia kaiverruksia löytyy.
Rajamerkiltä polku lähtee laskemaan alas vuorelta. Laskua helpottaa joukko portaita ja välivaiheilla polun vieressä nököttävä yksityisen lahjoittama penkki. Loppumatkan pitäisi olla helppo, koska jossakin kohtaa palataan silmukan alkuun. Annamme kuitenkin hetkeksi reitin opastuksen viedä itseämme lavealle harhapolulle, kunnes palaamme taas oikealle kaidalle polulle.

Koska loppumatka on talousmetsää ja traktoriuraa, ei siinä ole enää isompaa ihmeteltävää ja kuljeme loppumatkan autoille suorastaan pikamarssia.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Yöretkellä

Tein tälläisen lyhyehkön yön yli vaelluksen läheisen järven ympäri, kånken repun kanssa heinäkuun loppupuolella.
Reppuun mahtui hyvin kaikki mitä mukaan tarvitsin.
Eli pakkasin mukaan majoitteeksi riippumaton ja sadeviitan säänsuojaksi, köydet ja narut molempiin, ohut fleecepaita, ruoanlaittoa varten risukeitin mallia omavalmiste ja motonetin 1l muki kattila, paistinpannu ja tulitikut vesitiiviissä purkissa. Eväänä mukana oli pussipastaa, pekonia ja kananmuna, puurotarpeet aamuksi ja pari pientä salamipötköä, suolaa ja pippuria vähän makua tuomaan.
Kalavehkeet kulki repun sivu ja etutaskussa missä myös monitoimityökalu ja pieni EA pakkaus. Takin rullasin repun kantolenkkien väliin mistä se oli helppo ottaa käyttöön kun tarvittaessa. Painoa repulla oli noin 6,5kg.
Juomaleili roikkui kaulassa ja puukko keikkui vyöllä niinkuin aina kun metsään lähden.

Matkaan lähdin kotipihasta siinä puolen päivän aikoihin teitä mahdollisimman vähän käyttäen ja polkuja suosien. Aurinko lämmitti jo mukavasti ja matkan teko oli helppoa kevyen repun kanssa. Mustikoita ja vadelmia oli polun varrella sen verran hyvin että niitä aina sillon tällön kourallisen suuhuni keräsin.
Alkumatka oli mukavaa harjumaastoa mikä pikkuhiljaa järven lähestyessä tasoittui pelloksi jonka takana odottikin tiheä ryteikkö. Ennen ryteikköön sukeltamista nappasin takin niskaani repun päältä.


Jonkun matkaa rantaryteikössä kuljettuani saavuin pienen suon laitaan mistä eläinten polkua pitkin jatkoin eteenpäin.




Pysähdyin hetkeksi heittelemään uistinta ojan suuhun tuloksetta, Loppumatka suunnitellulle yöpymispaikalle sujuikin mukavasti suhteellisen helppokulkuisessa mutta vaihtelevassa ranta metsikössä.
Leirin pystytin sopivien puiden väliin saniaispuskien sekaan ja rupesin keittelemään järvivettä ruoanlaittoa varten. Pöperöt syötyäni kahlasin matalassa rantavedessä kaislikon toiselle puolelle heittelemään uistinta ja kastelemaan housunlahkeet oikeen kunnolla, onneksi sain sentään yhden pienen ahvenen iltapalaksi.


Loppu ilta menikin sitten mukavasti ahventa tikunnokassa paistellessa ja housuja kuivatellessa risukeittimen lämmössä.



Aamulla kun heräilin puoli kuuden aikoihin, järven päällä oli sankka sumu. keittelin puurot ja juomavedet matkalle ja purin leirin, heilautin repun selkään ja lähdin matkaan hyvissä ajoin ennen kahdeksaa, aurinko lämmitti jo hyvin ja enteili paahteista kotimatkaa.

Jonkun aikaa tiellä käveltyäni hyppäsin taas ojan yli pusikkoon. melkoisessa ryteikössä temusin taas jonku satametrisen minkä jälkeen maasto alkoi nousta kohti kalliota samalla pusikon harventuessa. Kallion päällä oli tarkoitus palkita itseni muna pekoni lounaalla ja raikkaalla lähdevedellä, mutta paahtava aurinko ja kuivunut lähde sai minut luopumaan suolaisesta herkkulounaasta joten jatkoin matkaani.

Kotvan matkaa kuljettuani vadelmapuskasta toiseen vastaani tuli vanha hylätty ja umpeen kasvanut puutarha mistä löysin mustaherukkapensaita, ja taas lappasin herkullisia ja ravitsevia marjoja naamariin. Vielä vähän matkaa metsässä pääsi kulkemaan kunnes viimeisen vadelmapusikon takana eteeni tuli tie, jota pitkin kuljin paahteiset pari viimeistä kilometriä kotiin.

Marjoja tuli syötyä tällä retkellä todella paljon, ja kyllä niistä ihan hyvin sai nestettä ja voimaa kehoon kuumana porottavan auringon alle.
Kånken reppu sopi mielestäni oikein hyvin tälläisen lyhyen retken kantolaitteeksi ainakin näin lämpimänä vuodenaikana eikä tule ainakaan ihan hirveästi ylimääräistä tavaraa kannettua mukana
Reppu oli oikein mukava kantaa ja etenkin käyttää kun koko etuosan saa vetoketjuilla kätevästi auki niin tavaroihin pääsee hyvin käsiksi ja pakkauskin onnistuu helposti, kaikin puolin laadukkan oloinen vehje.





maanantai 16. syyskuuta 2013

Pieni Karhunkierros heinäkuussa 2013



Tänä kesänä päätettiin tehdä patikkareissu koko perheen voimin. Yhteistä aikaa löytyi vasta heinäkuun lopulla, mutta olihan ainakin lämmintä. Olen onnistunut jo liian monesti kiertämään Karhunkierroksen – ja kaukaa – joten oli tullut aika tutustua onko se maineensa veroinen. Pidemmille karhun jäljille ei ollut nyt aikaa, joten pieni Karhunkierros sai kelvata päiväpatikoinnin merkeissä.

Tiedossa oli,  että reitti on melko helppokulkuinen, joten pukeuduimme hellekelin mukaisesti shortseihin ja lenkkareihin. Reitti on hyvin merkitty ja tähän aikaan vuodesta niin kulkijoiden kansoittama, että kartta ja kompassi tuntuivat kuin varmuusvälineiltä paavin takataskussa. Otin ne kuitenkin mukaan. Päiväretkitavarat mahtuivat tiiviisti pakaten hyvin perus-Kånkeniin. Mukaan tuli: pakki, kahvipannu, kahvia, vesipullo, leipää, makkaraa, juustoa, nuudeleita, säilykelihaa, maitoa, lettujauhe, kuksa, lusikka-haarukka-veitsi, kela ja vapa, uistimia. Varalta kääräisin mukaan vielä pitkät housut repun kantokahvojen alle keikkumaan. Ja sitten menoksi.

Basecamp Oulanka löytyi keskeltä kuivaa mäntykangasta pölisevän hiekkatien päästä. Reppu pykälään ja baanalle. Baanalta se vaelluspolku tosiaan näytti, leveyttä oli enemmän kuin köyhän pitäjän ainoalla moottoritiellä. Emme olleet päivän ensimmäiset tai toisetkaan kulkijat, mutta sehän tuommoinen sosiaalinen verkosto on nykyään kuuminta hottia.


Myllykoski osoittautui olevan mukavan kokoinen köngäs, jonka rannalla oli vieläpä myllykin tallella. On siinä jauhinkivi saanut aikoinaan kyytiä, eikä lie ole tarvinnut kädellä avittaa. Myllyn ikkunasta pilkotti kutsuvana reitin ensimmäinen riippusilta myötäpäivään kuljettaessa. Kun reitin kävelee myötäpäivään, niin pääsee laskeutumaan Kallioportin portaat.



Myllykoski
Myllyn ikkunasta
Myllykosken mylly
Myllykoski
Niskakosken riippusillalla oli ohjeet että vain yksi kerrallaan. Odottelin omaa vuoroani ja lähdin käpöttelemään siltaa. Muuan etelän kiireinen varis ei jaksanut odotella vuoroaan tai oli unohtanut lukulasit kotiin, kun pakkasi tulemaan vastaan samaan aikaan. Hillitsin haluni tiputtaa juipelo virtaan.

Ruuhkaa

Putaansaari oli perinteistä kuivahkoa suomalaista kangasmaisemaa, jossa silmä lepää ja tossu kulkee. Orpo poro naksutteli koparoitaan kankaalla. Isompia luonninihmeitä ei nähty matkalla Pyöreälammelle, jonne pysähdyimme keittelemään aamukahvit. 

Harreja piilosilla

Aina sitä jaksaa hämmästellä pohjoisen kirkkaita vesiä, tässäkin lammessa näki esteettä pohjaan vaikka syvyyttä oli metrikaupalla heti rannassa. Nakkelimme pojan kanssa uistinta ilman isompaa menestystä.
Kahvitauko Pyöreälammella

Ja vesi on kirkasta

Lammelta lähdettyämme alkoivat maisemat entisestään petraantua ja kartan korkeuskäyrät alkoivat saada eloa. Kallioportilta  on mahtavat näkymät Kitkajoen laaksoon. Kurkin myös alas syvään rotkoon ja kuvittelin millaiset unet mahtaisi saada rotkon reunusmäntyihin viritetyssä hammokissa.

Alas päästiin pitkiä portaita pitkin. Huipulla oli huomaavaisesti kyltti, johon oli merkitty porrasaskelmien määrä. Se onkin viisasta tarkistaa kyltistä eikä laskea itse. Puolivälissä meitä vastaan tuli nainen, joka kertoi palaavansa takaisin ylös tarkistamaan portaiden määrän. Olivat miehen kanssa päätyneet laskemalla eri lukemaan, mies hmm... harkitsevaisempana oli jäänyt alas odottelemaan.


Alas ja ylös, alas ja ylös

Tässä on hyvä paikka louteelle

Alamaailman kulkutiet

Kovaa sadetta

Näitä portaita tallaan kai viimeiseen asti

Onko parempaa kuin raikas purovesi?

Harrisuvannolla oli paljon porukkaa, mutta onneksi pöydät oli hajoitettu isolle alalle. Olin kanniskellut repussa keittovehkeitä ja ruoka-aineksia ajatuksella että syömme täällä. Siinäpä sitten laavulle tulia virittelemään ja lihasoppaa ja kahvia keittelemään. Lätytkin oli tarkoitus paistella, mutta olin unohtanut rasvan matkasta. Turistiin siinä useammankin porukan kanssa ja vaihdettiin tunnelmia. Sveitsiläisiä nuoria oli ollut laavun lähistöllä yötä, kertoi muuan nuori mies. Itsekin hän oli ollut yön kalastelemassa, yksi harri oli saaliina.

Harrisuvannnolta eteenpäin

Harrisuvannolta matka jatkui Kitkajoen rantaa seuraten. Polku nousee metsän keskellä korkeuksiin. Kalliosaaren tienoilla polku on korkeimmillaan ja näkymä Kitkajoelle kahteen suuntaan on vaikuttava. Tuntuu uskomattomalta, miten ison kurun vesi on ajan saatossa kaivertanut. Tai saattaahan siinä jääkaudellakin olla osuutta.

Tuu pois sieltä, sinut on nähty!

Siellä jossain

Kitkajoki

Kitkajoki edelleen

Siilastupa seisoi tummana Jyrävän alapuolella. Jyrävä pauhasi koko yhdeksän metrin putouksellaan antaen rytmiä satunnaisille luonnon äänille ja ihmisten sorinalle. Paikka näytti olevan koko reitin suosituin, koskapa pitkin rantoja istuskeli porukoita jalkojaan leppuuttelemassa ja eväitään syömässä. Siilastuvan rannassa oli mukavan näköinen akanvirta, heittelimme siinä taas hieman. Pari särkeä ja ahventa tulikin rannalle asti, mutta päästimme ne takaisin kasvamaan.

Siilastupa

Jyrävän kaikki 9 metriä

Jyrävän rantakalliot

Loppuosa reitistä kiipesi taas kalliolle ja jatkui metsän keskellä kohti Myllypuroa kiertäen ja lopulta sinne portaikkoja pitkin laskeutuen. Tässä kohtaa pottuvarpaat alkoivat jo huomautella melko kuumottavaan sävyyn, etteivät lenkkarit ole sopivat kengät alamäkitallustamiseen. Muuten retki oli mitä hienoin. Jos pieni Karhunkierros on näin vaikuttava, niin pitää se vaelluksen ikoni, iso Karhunkierroskin, vielä käydä joskus katsastamassa. Ajankohta voisi kyllä olla joku muu kuin heinäkuu, ettei homma mene ihan turismiksi.
Alla on Aallokkokoski, jossa saa elämänsä koskenlaskut.

Loppu on lähellä